maanantai 29. syyskuuta 2014
Meidän oli aina määrä sanoa hyvästi
"I am not the same having seen the moon shine on the other side of the world"
Täällä sitä ollaan. Itseasiassa ollaan oltu jo noin kolme kuukautta. En oo saanut kirjotettua miljoonasta eri syystä tai vaa ehkä siksi, että en haluu myöntää itelleni enkä teille, että oon takasin Suomen maaperällä. Jos mä myönnän sen,niin sitten mun suuri seikkailuni on virallisesti ohi.
Kuulen kaikilta aika usein, että mulla mahtaa olla hirvee kulttuurishokki ja vaikeata palata tähän arkeen, mutta kaikesta huolimatta mun kulttuurishokkini on ollut tosi helppo. Valehtelisin jos väittäisin, että jotkut asiat ei ota päähän ja ettenkö ikävöisi Ecuadoriin niinä huonoina hetkinä, mutta kaiken kaikkiaan oon onnellinen, että oon täällä. Oli mielettömän ihanaa yllättää mun kaverit heinäkuun alussa, ja sen jälkeen viettää Suomen kaunista kesää heidän kanssaan.
Viimeset viikot Ecuadorissa meni omalomaa ottaen ja kiertäen kaikki viimeiset turistipaikat pitäen huolta, että oon kokenut kaiken, mitä pystyn. Mun kolme vimppaa viikkoa olikin varmaan parhaat viikot Ecuadorissa, tehtiin jokapäivä jotain, ja (anteeks äiti) ei välttämättä ihan aina pidetty meille annettuja sääntöjä mielessä.
En olis ikimaailmassa voinut uskoa rakastuvani niin korvia myöten Ecuadoriin, ja uskokaa mua kun sanon, että mulla oli vaihtovuodesta jo alunperinkin aivan ylisuuret odotukset. Ecuadorissa mulla on toinen koti, toiset ystävät, toinen perhe..Toinen maailma. Se tuntuu välillä vähän epäreilulta, että mun elämä myllerrettiin sekaisin vuosi sitten, kun muutin Ecuadoriin. Lopulta asetuin omaksi itsekseni, mutta juuri sillä hetkellä mut vedettiin takaisin maanpinnalle Suomeen. Se tuntuu pahalta, että en enää tunne oloani kokonaiseksi, kun tiiän että puolet musta aina haikailee Ecuadorin perään. Oon silti maailman onnellisin, että sain elää mun unelmaani. Kiitos Explorius, Suomiperhe ja Ecuadorperhe ja Suomi- ja Ecuadorystävät että mahdollistitte mun vuoteni. Ennenkaikkea kiitos itselleni, että uskalsin ottaa sen hypyn tuntemattomaan ja löytää sieltä jotain niin ihanaa. Kiitos Ecuador.
Jäähyväiset oli just niin kauheita kuin voikin kuvitella, on tosi vaikea päästää irti ihmisistä jotka on tuonut mut elämään niin paljon iloa ja tukea. Toivon, että kaikki mun ihanat ystäväni ja perheenjäseneni siellä maapallon toisella puolella on tietosia, että kannan heitä mun mielessäni jokapuolelle minne menen.
Vaikein oli kääntää selkä mun perheelle ja etenkin isoveljelle lentokentällä Quitossa ja antaa heidän jatkaa matkaa mun kotiin ilman mua. Taisin säikäyttää mun kaks itävaltalaista kaveria ihan oikein kunnolla kun itkin täysin vasten mun normaaleja tapoja varmaan tunnin siellä lentokentällä hahah! Lentokoneessa avasin vihkon, johon kaikki mun omat ihmiset oli kirjottaneet viestejä lentokoneessa luettavaksi. Täytyy sanoa, että sitä bisnesmiestä mun vieressä ja kahta lentoemäntää otti ihan kunnolla päähän kun ne joutus kuuntelemaan mun itku-nauru kohtauksia.
Amsterdamissa jouduin sanomaan hyvästit mun kolmelle viimeselle vaihtokamulle, ja odottamaan kokonaiset kahdeksan tuntia ilman kännykkää tai internettiä.
Koneen laskeutuessa Helsinki-Vantaan lentokentälle mulla oli vaikeuksia enää pysyä housuissani. Kaikki tapahtus tosi nopeesti ja yht'äkkiä seisoinkin mun omassa huoneessa matkalaukut jalkojeni edessä. Kaikki mun huoneessa näytti pienemmältä ja kauniimmalta ja erilaiselta ja silti ihan samalta mitä ne näytti vuosi sitten. Katsoin ulos, enkä enää nähnyt tuttua vuorimaisemaa ja betonikattoja. Mä näin vihreämpääkin vihreemmät puut, pellon ja yöttömän yön. Vaikka Ecuadorilla tulee aina olemaan mun sydän, tiesin kuitenkin vihdoin saapuneeni kotiin.
Hyvästi rakas Ecuador....hetkeksi.
De Finlandia, con amor-Aino
Tilaa:
Kommentit (Atom)

